- BlackWiki

Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa^[1]) oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa. Suomesta oli käytetty suuriruhtinaskunnan nimeä jo Ruotsin vallan aikana, mutta hallinnollista ja valtiollista merkitystä käsite sai vasta Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suuriruhtinaskunnan suvereeni hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka johti suuriruhtinaskunnan armeijaa. Venäjän valtiollisen rakenteen ja suomalaisten aloitteellisuuden kautta Suomen suuriruhtinaskunnalle muotoutui autonominen eli itsehallinnollinen asema, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta hallituskonseljista Suomen senaatti ja sen eri toimituskunnat maan tärkeimmäksi sisäiseksi hallintoelimeksi.^[2]

Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet. Suomen suuriruhtinaskunta purkautui ja Suomen yhteys Venäjään katkesi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan Venäjällä aiheuttaman valtiollisen hajoamisen yhteydessä.^[3]

[muokkaa] Suomen suuriruhtinaskunnan synty

Käsitteenä Suomen suuriruhtinaskunta mainitaan ensi kerran vuonna 1518, jolloin Johannes Magnus käytti tuota nimitystä.^[4] Seuraava tiedossa oleva merkintä on 3.8.1577, jolloin Juhana III käytti arvonimeä "Suomen Suuriruhtinas".^[5] Käkisalmen vuonna 1580 tapahtuneen valloituksen jälkeen Juhana III ryhtyi käyttämään Suomen ja Karjalan suuriruhtinaan arvonimeä (säilynyt lähde 11.7.1581).^[6]

Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui kuninkaan arvonmerkkeihin. Vanhin säilynyt Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jonka viimeistely valmistui vuonna 1591. Vaakuna on yhdistelmä Suomen herttuain sineteissä jo 1200-luvulla esiintyvästä pystystä leijonavaakunasta ja 1500-luvun Karjalan vaakunasta. Todennäköisesti Käkisalmen valtauksen jälkeen valmistuneessa vaakunassa Suomen herttuain leijona polkee Karjalan vaakunan kotkapäistä venäläistä käyräsapelia, joka on alunperin turkkilainen ja islamilainen vallan merkki. Leijona heiluttaa oikealla panssaroidulla käsivarrellaan Karjalan vaakunan länsimaista kaksiteräistä miekkkaa.^[7]

Ruotsin ja sen itäisten, pääasiassa suomenkielisten maakuntien kohtalo ratkaistiin, kuten niin usein historian aikana, Venäjän ja sen kanssa suurvalta-asemasta kilpailevien länsi- tai keskieurooppalaisten suurvaltojen välillä. Tällä kertaa Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sota Britanniaa vastaan johti Venäjän, Tilsitin sopimuksen pohjalta, Suomen sotana tunnettuun pakotesotaan Ruotsia vastaan 21. helmikuuta 1808. Sodan päättyessä vuonna 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä, ja Venäjän armeija oli valloittanut myös osan nykyistä Ruotsin Lappia. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan Ruotsin ja Venäjän välillä. Rauhansopimuksessa ei mainittu Suomea nimeltä lainkaan vaan siinä Ruotsin itäiset läänit luovutettiin Venäjälle.^[9]

Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin Ruotsilta vallatuista itäisistä alueista (nk. Uusi-Suomi) Kemin Lappi mukaan lukien. Lisäksi pohjoisessa Suomeen liitettiin Tornion Lappi sekä Ahvenanmaa etelässä. Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Lisäksi Inarin Lappi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826.^[10]

[muokkaa] Suomalaisten autonomia

Ruotsin tappion häämöttäessä ja uuden keskieurooppalaisen sodan uhatessa Pietarissa pohdittiin vallatun Suomen alueen tulevia hallintojärjestelyjä. Niiden toteuttaminen kiireellisinä, vielä sodan kestäessä ja ennen Haminan rauhasopimuksen allekirjoittamista, oli merkittävä asia suomalaisten aseman muotoutumisen kannalta. Suomalaisalueen hallintamenettely määräytyi lähinnä neljästä Venäjään vaikuttaneesta reaalipoliittisesta tekijästä: Venäjän keskusjohdon heikkous, Euroopassa käynnissä olleista Napoleonin sodista Venäjään kohdistunut sodanuhka, myös Ruotsin kautta, ja Ruotsin vastaisen raja-alueen rauhoittaminen muutenkin sekä toisaalta luoteisen suomalaisalueen muuta Itä-Eurooppaa vähäisempi suurstrateginen merkitys, Pietarin suojausta lukuun ottamatta.^[11]

Ruotsin kahdeksan suomalaismaakunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen tilanne vakiinnutettiin kahdessa seremoniassa. Ensimmäinen toteutettiin Pietarissa, jossa uudet alamaiset kävivät kumartamassa Venäjän valtaistuinta. 30. marraskuuta 1808 C. E. Mannerheimin johtama 22 henkinen lähetystö kohtasi Aleksanteri I. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, tsaari Aleksanterin luvatessa säilyttää suomalaisten aiemmat oikeudet ja uskonnon. Keisari teki lähetyskunnan kanssa sopimuksen, joka vastasi Viron ja Liivinmaan kaupunkien sekä aateliston kanssa vuonna 1710 tehtyjä kapitulaatiosopimuksia. Suomalaislähetystöllä ei ollut maapäivien päätösvaltaa, mutta se oli laatinut 15 kohdan toivelistan, johon keisari merkitsi myönteisen päätöksensä. Listaan sisältyi vähäpätöisiäkin asioita, mutta siihen oli myös merkitty kaikki olennainen: "Yleinen turvallisuus, lait ja oikeudet säilyttämällä ja hallituskomitean asettaminen" (kenraalikuvernööri komitean puheenjohtajaksi).^[12]

Toinen seremonia tapahtui Porvoon maapäivillä, jotka tsaari kutsui koolle Porvooseen 25. maaliskuuta 1809. Siellä toistettiin, suomalaisten ”omalla maaperällä”, Pietarissa aiemmin toteutettu valta-akti: Suomen säädyt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle ja Venäjän keisari puolestaan takasi suomalaisille aiemmin voimassa olleen lainsäädännön, keskus- ja paikallishallinnon, sekä uskonnon ja muut oikeudet. Säädyt olivat Porvoossa valansa suhteen erikoisessa asemassa sikäli, että muutama viikko aiemmin Ruotsissa oli tehty vallankaappaus, jossa kuningas Kustaa IV Aadolf oli syösty vallasta, ja säätyjen edellinen uskollisuudenvala oli menettänyt pohjansa. Suomalaiset olivat toivoneet, että tsaari olisi selkeästi vahvistanut Ruotsinvallan aikaiset perustuslait, mutta tsaari hyväksyi entiset lait vain ns. yleisellä tasolla, niitä erikseen yksilöimättä.^[13]

Aleksanteri I ihanteena ei ollut perustuslaillinen monarkia vaan itsevaltius, mutta Ruotsin vallan aikana syntynyt hallinto tarjosi hänelle venäläisten kehittymätöntä hallintoa tehokkaamman hallintakoneiston. Toisaalta sen kautta suomalaisille muotoutui 1800-luvun loppupuoliskoon mennessä itsehallinto, ja autonomia oli laajempi kuin tsaari Aleksanteri I oli alun perin tarkoittanut. Venäjän itsevaltiaalle suomalaisten vanhojen perustuslailisten oikeuksien takaaminen ei olisi ollut valtapoliittisesti vaikeaa, koska Ruotsin kustavilaiselta ajalta periytyneet vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja olivat taanneet ruotsalaisille kuninkaille varsin runsaat valtaoikeudet. Toisaalta Aleksanteri I ei myöskään vahvistanut Suomessa, muista reunavaltioista poiketen, jura majestica -periaatetta, jonka mukaan suuriruhtinaskunnan sisäinen lainsäädäntö saattoi olla voimassa vain siltä osin kuin se ei toiminut emämaan etua ja lakeja vastaan. Tämä hankaloitti myöhemmin Suomen ja Venäjän välisten asioiden hoitoa.

Suomen Suuriruhtinaskunta oli muodostettu. Tsaari Aleksanteri I katsoi Suomen tulleen yhdistetyksi Venäjään suomalaisten omien etujen pohjalta, ei valloituksena. Hän otti käyttöönsä Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja lupasi juhlapuheessaan suomalaisille paikan ”kansakuntana kansakuntien joukossa”. Aleksanteri I tituleerauksessa mainittiin siitä lähtien erikseen, Venäjän keisariuden ja Puolan hallitsijuuden lisäksi Suomen suuriruhtinuus.^[14]

[muokkaa] Suomalaisten suhde Venäjään

Vuoden 1861 Tammikuun valiokuntajupakan seurauksena Israel Hwasserin 1830-1840-lukujen taitteessa kehittelemä Suomen valtio-oppi levisi merkittävästi yleiseen tietoisuuteen. Whasserin luonnonoikeuden sopimusteoriaan nojaavan opin pohjana oli ajatus, että Suomi oli Porvoon maapäivillä 1809 irtautunut Ruotsista ja tehnyt erillisrauhan Venäjän kanssa. Tämän opin mukaan Suomi oli muuttunut Ruotsin maakunnasta perustuslaillisesti hallituksi valtioksi, jonka perustuslakeina olivat vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 vakuuskirja. Suomen ja Venäjän välillä katsottiin olleen kyse valtioliitosta, ja tästä näkökulmasta venäläistämispolitiikan kaudet 1899–1905 ja 1909–1917 koettiin sortona ja petoksena. Tämän, Ruotsin valtakauden henkisen perinnön arvoa suomalaisuudessa korostaneiden tahojen tulkinnan mukaan, Suomen suuriruhtinaskunnan suhde Venäjään oli luonteeltaan lähinnä personaaliunioni.^[15]

Suomalaisen historiantutkimuksen nykyisten tulkintojen ja venäläistulkintojen mukaan Suomi ei ollut valtio-opillisesti erillinen valtio, vaan provinssi, kuvernementti, fiskaali- tai osavaltio (tai 1600-luvun termein ns. ”finanssivaltio” eli lähinnä talouteen liittyvä keskushallintokoneisto). Porvoossa vuonna 1809 ei valtiosta eikä autonomiastakaan oltu tehty mitään valtio-oikeudellisesti pätevää kaksipuolista valtiosopimusta Suomen ja Venäjän välillä, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema ja sitä koskevat päätökset olivat täysin Venäjän keisarin hallinnassa. Siten kukin Venäjää hallinnut tsaari päätti itsenäisesti suomalaisten aseman säilyttämisestä tai muuttamisesta. Suomalaisnäkemyksen mukaan tsaarin valtaa Suomessa rajoittivat vuoden 1772 ja 1789 perustuslait. He yrittivät saada tsaareja hyväksymään maalle näihin lakeihin pohjautuvan hallitusmuodon ja muuttamaan ne suomalaisten muuttuneeseen asemaan paremmin soveltuviksi, siinä onnistumatta (esim. suomalaisten luterilaisuus vs. keisarien ortodoksisuus ja hallitsijan perimysjärjestys). Venäjällä ei ollut lainkaan vallalla, tiukan itsevaltiuden takia, Länsi-Eurooppalaista käsitystä perustuslaeista muun lainsäädännön yläpuolella olevina valtiosääntöinä. Tsaarit olivat vain lupautuneet käyttämään itsevaltiuttaan suuriruhtinaskunnassa aiemmin vallinneiden lakien avulla. Käytännössä he johtivat suomalaisaluettaan hallinnollisilla määräyksillä, ukaaseille ja manifesteilla. Aleksanteri II:n kaudelta alkaen perustuslakien muodollinen merkitys lisääntyi, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863, mutta niilläkin lopullinen päätösvalta säilyi keisarilla. Lähinnä suurvaltapoliittisten tekijöiden vaikutuksesta suomalaisten autonomian laatua sekä vanhojen perustuslakien asemaa ja vaikutusta koskeva suomalais- ja venäläisnationalistisen tulkinnan välinen voimakas ristiriita oli leimaa-antava piirre emämaan ja suuriruhtinaskunnan välisissä suhteissa 1800-luvun lopulta lähtien.^[16]

[muokkaa] Hallinto

Suomen suuriruhtinaskunta

Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1900.

Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin Venäjän keisari esittelijänään ja valmistelijanaan suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteeri. Suuriruhtinaskunnassa Venäjän keisaria edustivat kaksijakoisesti Suomen kenraalikuvernööri ja Suomen senaatti. Kenraalikuvernöörin asema oli merkittävä, koska hän oli maan sotilaallinen johtaja ja hän osallistui senaatin toimintaan. Lisäksi kenraalikuvernöörillä oli suora yhteys ja vuorovaikutus keisarin kanssa, mikä aiheutti joskus toiminnan päällekkäisyyttä myös ministerivaltiosihteerin suhteen. Senaatilla puolestaan oli lähinnä neuvoa-antava rooli, se sai esitysoikeuden vasta vuonna 1886. Suomalaisilla oli sisäisen keskus-, alue- ja paikallishallinnon lisäksi käytössä mm. oma raha vuodesta 1860 ja oma armeija. Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööreinä toimivat, aikajärjestyksessä:^[17]

[muokkaa] Läänit

Ruotsissa 1634 käyttöön otettu hallinnollinen jaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi.

[muokkaa] Liput

yksi versio Suomen kauppalipuista 1809–1821

Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä.

Vuonna 1812 vahvistettiin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu, (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus).

Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettiin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös ”vanhan tavan mukaan” lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli myös kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.

1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa myös saattoi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä yleensä käytössä oli Venäjän valko-sini-punainen lippu.^[18]

[muokkaa] Armeija

Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät he enää tehneet palvelusta. Siitä lähtien Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut ”omalle armeijalle”.

Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografiakunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.^[19]

Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkk'ampujapataljoona, Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Turkin sodassa Suomen kaarti kunnostautui eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja Shipkan vuorisolan valtaamisessa seuraavan vuoden alussa. Kiitollisuuden osoituksena Aleksanteri II myönsi sille vanhan kaartin arvonimen.^[20]

Vuonna 1878 Aleksanteri II sääti asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa ja ensimmäiset kutsunnat järjestettiin vuonna 1881. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johtivat kenraalikuvernööri, Suomen sotaväen päällikköhallitus ja sotakomisariaatti. Armeijan rauhanajan vahvuus oli 5 000 miestä ja sen kahdeksan pataljoonaa perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881. Lisäksi Lappeenrantaan perustettiin Rakuunarykmentti vuonna 1889.^[21]

Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä venäläistämiskaudella vuonna 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamiseen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.^[22]

[muokkaa] Provinssi imperiumin varjossa

Venäjän voitto Ranskaa vastaa käydyssä sodassa vuosina 1812–1814 nostatti Venäjän Euroopan mahtivaltioksi, Itävallan ja Preussin ohella. Mantereen valtapoliittinen kehitys määräytyi vuoden 1815 Wienin kongressissa syntyneen Pyhän allianssin sangen konservatiivisen ilmapiirin mukaiseksi. Tsaari Aleksanteri I näkemykset muuttuivat myös vanhoilliseen suuntaan muun muassa 1820-luvulla Puolassa ja Balkanilla ilmenneiden kapinaliikkeiden vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin jo vuoden 1819 Suomen vierailunsa aikana lupaamia maapäiviä ei kutsuttukaan koolle. Käytännössä Aleksanteri I johti suuriruhtinaskuntaansa itsevaltiudelle perinteisen suosikkijärjestelmän kautta. Hänen luottomiehensä ”Suomen ministeri” Gustav Mauritz Armfelt Pietarissa (ministerivaltiosihteeri hänen avustajanaan) hoiti, Venäjän valtiosihteeri Mikael Speranskin kanssa, suuriruhtinaanmaata koskevat asiat suoraan tsaarin kanssa.^[23]

Keisari Aleksanterin valtakautta seurasi vuodesta 1825 lähtien vanhoillisen tsaari Nikolai I kausi. Hän oli alun perin haluton tunnustamaan edellisen keisarin Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämiä oikeuksia, mutta Pietarissa puhjenneen dekabristikapinan aiheuttamassa paineessa ja sekasorrossa uusi tsaari päätti lopulta hyväksyä suomalaisten entisen aseman ”perustuslakien mukaan”. Melko pian syntynsä jälkeen Pyhä allianssi alkoi rakoilla ja menettää valtaansa. Euroopassa voimistunut teollinen vallankumous, porvariston vahvistuminen ja liberalismin nousu sekä niiden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset vaatimukset nostattivat kapinaliikkeitä koko mantereella. Venäjälle kuuluneen Puolan levottomuudet vuonna 1830 johtivat Puolan autonomian menetykseen. Euroopan ”hullu vuosi” 1848 kiivaine vallankumousliikkeineen jatkoi vuoden 1815 allianssin pirstoutumista sekä johti lopulta mantereen jakautumiseen liberaalimpaan, teollistuvaan läntiseen osaan (esimerkiksi Britannia, Ranska) ja agraariseen, konservatiivisempaan itäiseen osaan (esimerkiksi Preussi, Venäjä).^[24]

Euroopan kehityksen seurauksena ja Nikolai I oman ajattelun pohjalta Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka; vahva tsaarin auktoriteetti sekä 1800-luvun puoliväliä kohden voimistuva poliittinen ja osin sotilaallinenkin kontrolli, mm. vahva sensuuri, sekä hidas taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtiopäiviä suuriruhtinaskunnassa ei kutsuttu koolle, maassa vallitsi ”valtioyö”, jonka syylliseksi tosin on pyritty osoittamaan vain tsaari itse, toisaalta on myös katsottu, että hyvän aseman suoraan keisarin alaisuudessa saanut suomalainen virkamiehistö ei erityisesti maapäiviä edes kaivannutkaan. Myös ajan luterilainen kirkko tuki keisarin valtaa voimakkaasti. Tsaari Nikolai pyrki kaikin keinoin estämään eurooppalaisten kapinaliikkeiden hengen ja ajatusten leviämisen Venäjälle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Erityisen huomion kohteena oli yliopistonuoriso ja yliopistolaitokset. Osittain tästä syystä Suomen Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin, jonne perustettiin keisarillinen Helsingin yliopisto vuonna 1828. Suomen suuriruhtinaskunnassa tsaarin kontrolli joko toimi hyvin tai suomalaiset olivat lojaaleja (tai välinpitämättömiä) Pietarin keskusvallan suhteen; maa oli Venäjänmaan yksi rauhallisimmista kolkista. Nikolai I myönsi tämän todetessaan levottomuuksien aikana: ”Jättäkää suomalaiset rauhaan, se on provinssi, joka ei ole aiheuttanut minulle minuutinkaan huolta”. Nikolain valtavuosia 1848–1852 on historiankirjoituksessa kutsuttu hiljaisuuden ajaksi tai imperiumin vastaiskuksi, joka päättyi lopulta koko Venäjää vavisuttaneeseen kriisiin Mustanmeren suunnassa.^[25]

[muokkaa] Krimin sodan mullistus

[muokkaa] Oolannin sota

Suurvaltapoliittinen tilanne Euroopassa johti Venäjän sotaan ensin Turkkia vastaan vuonna 1853, ja myöhemmin Ranskaa ja Britanniaa vastaan vuosina 1854–1855. Sota käytiin pääasiassa Mustallamerellä ja Krimin niemimaalla, mutta taistelut ulottuivat lopulta myös Itämerelle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan Oolannin sodan (1854–1855) nimisenä konfliktina. Siinä Britannian laivaston osasto kävi Venäjää vastaan hävityssotaa, vahingoittaen suomalaisia rannikkokaupunkeja (mm. Helsinki, Hamina, Kokkola, Kotka, Oulu, Raahe) ja niiden satamia, sekä tuhoten Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla ja Svartholman linnoituksen Loviisassa. Kokkolassa paikallisen väestön kokoama vapaaehtoinen joukko-osasto yllätti brittijoukot ja torjui niiden hyökkäyksen Kokkolan satamaa vastaan. Sodan kuuluisin taistelu oli Viaporin pommitus 9.–11. elokuuta 1855. Siinä brittilaivaston, Viaporin tykistöä kaksi kertaa pitemmän kantomatkan omanneet, laivatykit tulittivat linnoitusta turvalliselta etäisyydeltä. Maihinnousua ei yritetty vaan päätarkoituksena oli ilmeisesti sitoa tsaarin joukkoja Itämerelle ja aiheuttaa venäläisille arvovaltatappio. Sen lisäksi Viaporin puolustajat menettivät 55 kaatunutta ja 204 haavoittunutta. Oolannin sota oli suomalaisten historian viimeinen vain ”sotilaiden sota”. Helsingin siviiliväestö saattoi seurata kaikessa rauhassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta. Sen jälkeen ei koskaan enää, totaalisten sotien kauden alettua 1900-luvulta lähtien.^[26]

[muokkaa] Tappion voima

Häviö Krimin sodassa aiheutti Venäjällä sisäisen kriisin, jonka vuoksi maassa aloitettiin voimakas taloudellinen ja yhteiskunnallinen uudistusohjelma, uudeksi tsaariksi 3. maaliskuuta vuonna 1855 valitun Aleksanteri II toimesta. Hän poisti Venäjältä maaorjuuden vuonna 1861, erotti toimeenpano- ja tuomiovallan toisistaan vuonna 1864 sekä uudisti kunnallispolitiikkaa. Suomessa uusi tsaari sai aikaan merkittävän taloudellisen ja henkisen edistymisen. Aleksanteri II on kutsuttu ”vapauttajatsaariksi”, jonka patsas pystytettiin myös Helsingin senaatintorille. Todellisuudessa hän joutui sopeutumaan uuteen tilanteeseen: jos uudistuksia ei olisi tehty ylhäältäpäin, reformivaateet olisivat voineet purkautua hallitsemattomina alhaaltapäin. Aleksanteri II valtakaudella Venäjän voiman palauttaminen sekä yhtenäisyyden säilyttäminen ja lisääminen olivat politiikan punaisena lankana. Tavoitteen saavuttamiseksi tsaari tasapainoili maan taloutta vahvistavien vapauksien ja toimenpiteiden sekä sisäistä kontrollia lisäävien toimien välillä. Erityisen hankala tapaus oli vuonna 1863 puhjennut Puolan kapina, joka lopulta kukistettiin verisesti, ja jonka jälkeen alkoi santarmilaitoksen voimakas kehittäminen.

Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen, Nikolai I tapaan, Aleksanteri II ei suoralta kädeltä hyväksynyt suomalaisten asemaa. Itsevaltiutta kannattanut uusi tsaari allekirjoitti Suomea koskevan hallitsijanvakuutuksensa vasta kun maan hallintatapaa koskevan ehdotuksen kohta ”konstitutioiden mukaan” oli vaihdettu sanoihin ”entisten säädösten mukaan”. Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten maahan perustettiin Suomen santarmilaitos vuonna 1867 ja Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus vuonna 1870.^[27]

Kokonaisuutena Venäjän tappio Krimin sodassa ja Aleksanteri II hallintakausi johtivat kuitenkin Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta hyvin myönteiseen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaan.Kruununperillisenä Suomen Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston kanslerina toiminut tsaari vieraili Helsingissä 24. maaliskuuta 1856 ja antoi Suomen senaatille viisikohtaisen valtuuskirjeen merkittävien muutosten aikaansaamiseksi maan teollisessa kehityksessä, liikenneyhteyksissä, kaupassa ja merenkulussa sekä koulu- ja kansansivistyksen edistämisessä. Kenraalikuvernööriksi määrättiin liberaali Baltian saksalainen kenraali Wilhelm Berg. Tätä merkittävämpi päätös oli erottaa aiemmin suuriruhtinaskunnan taloushallinnossa keskeisesti vaikuttanut, merkantilistista taloutta edistänyt, Lars Gabriel von Haartman tehtävistään vuonna 1858. Hänen tilalleen valittiin taloudellisen liberalismin opit omaksunut Fabian Langenskiöld.^[28]

[muokkaa] Maa-valtiopäivät

1860-luvun vapauden ilmapiirissä Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt alkoivat esittää vaatimuksia suuriruhtinaskunnan maa-valtiopäivien koolle kutsumisesta. Aloite tuli säädyiltä, ja erityisesti niiden alemmilta portailta eli papistolta, porvareilta ja talonpojilta. Heidän näkemyksensä mukaan 1800-luvun alkupuoliskon ”valtioyö” oli suosinut aatelistoa ja korkeinta virkamiehistöä. Vaade johti kuitenkin arvovaltakiistaan tsaari Aleksanterin ja suomalaisten välillä, koska Venäjän itsevaltias olisi halunnut pitää aloitteen tässäkin asiassa itsellään. Maa-valtiopäiväkiista ratkaistiin, kuten usein muutkin kriisit, Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolella, tällä kertaa Puolassa. Puolalaiset olivat esittäneet vastaavia vaateita kuin suomalaiset, mutta ne oli torjuttu vielä jyrkemmin. Tämä johti veriseen Puolan kapinaan tammikuussa vuonna 1863. Rauhoittaakseen tilannetta Venäjällä Aleksanteri II lopulta ilmoitti armeliaasti, että aina rauhallisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa maa-valtiopäivät kutsutaan koolle 15. syyskuuta 1863. Puolasta sen sijaan tehtiin Venäjän kenraalikuvernementti. Suomalaisten odotuksiin nähden sekä vuoden 1863 että niitä seuranneet vuoden 1867 maa-valtiopäivät olivat suuri pettymys, koska todellista poliittista valtaa säädyille ei annettu. Vuonna 1869 keisari laati uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka mukaan valtio-maapäivien sallittiin kokoontua säännöllisesti viiden vuoden välein.^[29]

[muokkaa] Keisarin murha

Narodna volja (”Kansan vapaus”)-terroristiliikkeen jäsenet murhasivat pommiattentaatissa Pietarissa 13. maaliskuuta 1881 tsaari Aleksanteri II, joka oli juuri hyväksynyt suunnitelman Venäjän parlamentin perustamisesta ja jonkin asteisesta vallan jakamista sille. Murhan taustalla vaikuttivat sekä maassa pitkään kestänyt Romanovien itsevaltius että vapautuspolitiikan ja konservatiivisten toimien ristiriitaisuus ja niiden erilainen kohdentuminen eri kansanosiin. Teon suoritti vain kolmen narodnikin ryhmä, pääsuunnittelijana nuori Sofia Perovskaja, jonka valkoisen nenäliinan heilautus sinetöi tsaarin kohtalon. Toisaalta parlamentin perustaminen emämaassa olisi todennäköisesti ollut suomalaisten autonomian kannalta haitallinen ratkaisu.

Aleksanteri II seurasi tsaari Aleksanteri III valtakausi vuosina 1881–1894. Aleksanteri III hallitsemaa Venäjää on kuvattu termillä poliisivaltio. Hänen kautensa aikana Venäjän keskushallinto, pyrkimys yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön ja santarmilaitos vahvistuivat merkittävästi, vastareaktiona tsaarin murhalle ja muille levottomuuksille. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri III kausi oli kaksijakoinen sikäli, että hän vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan suomalaisten aiemman aseman ja salli valtio(maa)päivien kokoontua kolmen vuoden välein. Merkittävin myönnytys suomalaisille oli, että säädyt saivat valtiopäivillä esitysoikeuden vuoden 1886 valtiopäiväjärjestystä koskeneella manifestilla. Toisaalta valtakauden loppuvaiheessa vuonna 1889 suuriruhtinaskuntaan kohdistettiin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimet.^[30]

[muokkaa] Suomalainen kansakunta muutoksessa

[muokkaa] Väestönkasvu

Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli 863 000 (+185 000 henkeä Viipurin läänin liityttyä suuriruhtinaskuntaan), vuonna 1870 väestöä oli 1 770 000, vuonna 1891 väestömäärä oli 2 380 000, vuonna 1901 2 656 000, vuonna 1910 2 930 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Kasvu oli keskimäärin noin prosentti vuodessa. Etelä-Suomessa väestönlisäys oli alhaisempi, alle prosentin vuodessa, Keski- ja Pohjois-Suomessa lisäys oli korkeampi, yli prosentin vuodessa. Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia ”ameriikan raitilta” oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. Suuriruhtinaskunnassa Kotkaa kutsuttiin savolaisten ”ameriikaksi”, sen teollisuuden tarjoamien hyvien työmahdollisuuksien takia. Teollistumisen edetessä Itä-Suomesta suuntautui Etelä-Suomeen voimakas sisäinen muuttoliike. Ensimmäisen maailmasodan alkuun mennessä maaseudulta muutti kaupunkeihin yhtä paljon suomalaisia kuin heitä oli muuttanut ulkomaillekin.^[31]

[muokkaa] Nälkävuosien katastrofi (1867–1868)

Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000–120 000 suomalaista eli 7 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia.

Vuoden 1867 viljasato ja perunasato epäonnistuivat lähes täysin. Karjataloudessa vaikeuksia oli ollut jo 1860-luvun alusta lähtien. Toukokuussa kolmen viikon aikana satoi lunta ja sitä oli maassa vielä kesäkuussakin. Jäät lähtivät esimerkiksi Pirkanmaan Näsijärvestä vasta 17. kesäkuuta, Lahden Vesijärvestä 12. kesäkuuta ja Päijänteestä 15. kesäkuuta. Leipäviljasadon lopullinen menetys varmistui 4. syyskuuta 1867 ankaraan pakkasyöhön, joka tuhosi heinäkuussa kasvuun päässyttä viljaa koko maassa. Aamulla syyskuun neljäntenä jäätyneet rukiin tähkät kilisivät toisiaan vasten. Suomeen syntyi vakava viljapula eikä ulkomaista viljaa saatu riittävästi maahan, koska varhaisen talven vuoksi meret jäätyivät ennenaikaisesti. Lisäksi rautatieyhteys Pietarista Suomeen oli vielä keskeneräinen. Osasyynä pulaan oli liiallinen toiveikkuus sadon suhteen. Maan keskushallinto ei reagoinut tilanteeseen riittävän ajoissa eikä se ollut varautunut huonoimpaan vaihtoehtoon, vuosien 1862 ja 1865 heikoista sadoista huolimatta. Valtiontalous oli heikossa kunnossa, joten tilanteessa oli turvauduttava lainan ottoon korvaavan viljan saamiseksi. Lainarahan hankintaa vastustettiin myös Suomen markan suojaamiseksi. Viljan osto ulkomailta oli lisäksi hankaloitunut sekä saatavuuden että hinnan takia, koska sadot olivat olleet huonoja muuallakin Euroopassa 1860-luvulla.

Hätäruoan ja viimeisten ruokavarastojen avulla selvittiin jotenkuten yli poikkeuksellisen ankaran talven 1868, joka päättyi poikkeuksellisen lämpimään kevääseen huhtikuussa. Tammi-helmikuulla 1868 kuolleisuus nousi jo jonkin verran, mutta maaliskuusta lähtien suomalaisia kohtasi ennennäkemättömän nopea tuho. 1860-luvun alussa suomalaisia oli kuollut keskimäärin noin 4 000–7 000 henkeä kuukaudessa. Maalis-elokuussa 1868 heitä menehtyi 10 000–25 000 henkilöä kuukaudessa. Tällä kertaa "toukokuu oli kuukausista julmin", lähes 25 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Synkimpiä kuolinseutuja olivat Satakunnan keski- ja pohjoisosat, Hämeen länsiosat ja Kanta-Häme, Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaa sekä Pohjois-Karjala. Pahiten kärsineillä seuduilla 25 prosenttia väestöstä menehtyi. Alhaisin kuolleisuus oli Ahvenanmaalla ja Lapin alueella.

Epäedulliset sääolot aiheuttivat vakavan kadon myös Pohjois-Venäjällä ja Ruotsissa, mutta siellä kuolonuhrien määrä jäi selvästi alhaisemmaksi kuin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ero selittynee pääosin Suomessa riehuneella epideemisellä sairaudella, jota aikalaislääkärit kutsuivat lähinnä tyyfukseksi eli lavantaudiksi. Jälkikäteen on arvioitu, että kyseessä oli itse asiassa tautiryhmä, johon kuuluivat lavantauti, pilkkukuume, toisintokuume ja influenssa. Taudit lisäsivät merkittävästi kuolleisuutta nälän heikentämässä suomalaisväestössä. Epidemian lähtöpisteenä on arvioitu olleen Pietarin kaupunki, jonka sotaväki levitti sen suuriruhtinaskuntaan, aluksi muun muassa Hämeenlinnan kaupungin kasarmeille. Ahvenanmaan ja Lapin alhaiset kuolleisuusluvut vuonna 1868 selittyisivät siten niiden eristyneisyydellä Etelä-Suomesta.

Osa nälän ahdistamista suomalaisista lähti pitkillekin kerjuu- ja pakomatkoille, joiden varrella heitä majoitettiin ahtaisiin väliaikaistiloihin. Niissä tautiepidemia levisi ja iski nälän heikentämiin vaeltajiin ja myös ympäristön asukkaisiin kohtalokkain seurauksin (Suomen lääkärikunnastakin kuoli noin 10 prosenttia vuonna 1868). Aikalaiskuvauksissa Suomen maanteitä pitkin laahustaneita heikkokuntoisia ihmisparkoja kutsuttiin "haamujen kulkueiksi". Nälkävuosien katastrofi varjosti suomalaista sielun maisemaa pitkään. Se loi synkän kontrastin 1870-luvulta alkaneeseen positiivisen kehitysuskon sävyttämään ilmapiiriin. Kevään 1868 kauhistuttava muisto lienee myös vaikuttanut alitajuisesti kansalaisten reaktioihin, kun seuraava merkittävä ruokapula iski vuonna 1917.^[32]

[muokkaa] Suomen kielen asema

Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.

Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A. S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta, taustalla asetukseen vaikutti myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860. Hänen hallintokaudellaan annettiin 1. elokuuta 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen. Vuonna 1902 suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin silloisten venäläistämistoimien vuoksi molemmat kielet alistettiin venäjän kielelle.^[33]

[muokkaa] Teollistuminen ja talouden kehitys

Tammerkoski alajuoksulta käsin kuvattuna vuonna 1847. Kosken rannalla näkyvä korkea rakennus on Kuusivooninkinen, Finlaysonin tehtaiden tärkein tehdasrakennus ja Suomen ensimmäinen moderni tehdasrakennus.

Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa. Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarsissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. Teollisen toiminnan ja käsityön välinen ero oli hämärä 1800-luvun alussa, niiden yhteenlaskettu työntekijä määrä oli vuonna 1815 11 700 henkeä. Varsinaisia tehdastyöläisiä oli vuonna 1820 3 500 henkeä. Suuriruhtinaskunnan hallinnon kielteisistä toimista riippumatta ja huolimatta suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien ”omia teitään”, koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. Tehtaan syntyyn vaikutti kuitenkin myös valtiollinen tuki, nimeltään Privilegium Tammerfors, jonka mukaan perustaja saattoi tuoda toiminnan alkuvaiheessa raaka-aineet ja koneet Tampereelle, ja viedä valmiit tuotteet maasta Venäjälle tullitta.

Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, tsaari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma. Sen tarkoituksena oli korvata sodasta aiheutuneet tuhot Suomelle kauppaa ja merenkulkua edistämällä, mutta siihen oli myös sijoitettu finanssien ja teollisuuden uudistaminen. Tämän talouden uudistusohjelman myötä annettiin vuonna 1861 uusi metsäasetus, johon kuului sahauksen vapauttaminen ja höyrysahojen käyttö. Näin sahatavaran tuotanto ja vienti ulkomaille lisääntyi merkittävästi juuri 1860-luvun aikana. Sahatavaran vientiä seurasi puumassan, ja paperin vienti, joista tuli merkittäviä vientituotetteita erityisesti Venäjälle. Merkantilistinen talousjärjestelmä purettiin ja se teki tilaa Länsi-Euroopassa syntyneelle liberalistiselle, sekä L.G.Haartmanin edistämälle kameralistiselle talousajattelulle. Vuonna 1879 Suomen suuriruhtinaskuntaan säädettiin täydellinen elinkeinovapaus, ammattikuntajärjestelmä oli purettu jo vuonna 1868. Yhtä merkittävä lainsäädännöllinen muutos oli työväestöön (ns. epäitsenäinen väestö) kohdistuneen laillisen suojelun järjestelmän purkaminen vuonna 1880. Uudet lait sallivat väestön vapaan muuton suuriruhtinaskunnassa ja määrittivät työsuhteen tasavertaiseksi työntekijän ja työnantajan väliseksi yksityiseksi sopimukseksi.^[34]

[muokkaa] Vesimyllyt tehdassaleiksi

Teollisuustyöväestön määrä suuriruhtinaskunnassa oli vuonna 1860 11 800 henkeä, vuonna 1890 55 000, vuonna 1910 100 000–120 000 ja vuonna 1913 150 000 henkilöä. Olennaista kehityksessä oli kaupunkityöväen määrän kasvu: vuonna 1870 kaupunkityöväestön kokonaismäärä (perheineen) oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 vastaava luku oli 608 000 henkilöä. Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Vuodesta 1857 alkaen sallittiin höyrysahojen käyttö, mikä synnytti Länsi-Euroopan markkinoille suuntautuneita merkittäviä vientisahoja Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoille suurimpien jokien eli parhaiden uittoväylien suulle. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa. Kokonaistuotanto oli vuosina 1885–1889 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja vuosina 1909–1913 3,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Vuonna 1913 työntekijöitä sahoilla oli 27 000 henkeä. 1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa.^[35] Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Suurteollisuudeksi se kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle. Paperituotteiden vuosituotanto kasvoi 30 000 tonnista vuosina 1895–1899 148 000 tonniin vuosina 1910–1913. Vientitulojen kannalta sahatavara ja raakapuu olivat kuitenkin pitkään avainasemassa; vuonna 1910 pitemmälle jalostettujen paperituotteiden osuus oli 11 prosenttia metsäteollisuuden kokonaisviennistä. Suuriruhtinaskunnan kokonaisviennistä metsäsektorin osuus oli 75 prosenttia.^[36]

Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870-luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. Tuotteiden suuri kysyntä perustui pääasiassa Venäjän kasvaviin sisämarkkinoihin, emämaassa ei juurikaan ollut tamperelaisten kanssa kilpailuun kyennyttä puuvillan jalostusta. Tekstiiliteollisuudella oli lisäksi merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kohotti naisen merkitystä työelämässä. Tampereen tehtaitten työntekijöistä jopa ⅔ oli nuoria maalta muuttaneita naisia. Lainsäädännöllisesti naisista tehtiin täysvaltaisia kansalaisia vuonna 1864. 1840-luvulla tekstiiliteollisuutta oli syntynyt myös Turkuun ja Forssaan, sekä vuonna 1892 Hyvinkäälle, mutta tehtaat eivät kyenneet horjuttamaan Tampereen valta-asemaa.^[37]

Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Osa uusista tehtaista rakennettiin vanhojen ruukkien yhteyteen. Vuonna 1850 metalliteollisuuden uusien tuotantohaarojen tuotteiden jalostusarvo oli 140 000 hopearuplaa, mutta vuonna 1860 se oli jo 850 000 hopearuplaa. Niiden pääasiallinen vientikohde oli Venäjän sisämarkkinat, emämaan alan teollisuus oli kehittymätöntä tai se kärsi raaka-ainepulasta Venäjän huonojen kuljetusyhteyksien takia. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.^[38]

[muokkaa] Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta

1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %. Maatalouteen liittyvät elämäntavat ja kulttuuri olivat siten vallitsevia. Ne olivat merkittävältä osaltaan peräisin Ruotsin valtakaudelta. Olennaisin ero Venäjään oli, että Ruotsin kuningaskunnassa ei ollut toteutettu maaorjuutta, ja tilanne säilyi ennallaan suuriruhtinaskuntakaudellakin. Itä-Suomessa harjoitettiin lisäksi vielä vapaamuotoista kaskikulttuuria. Suuriruhtinaskunnassa maatilojen asema tuotannon kannalta vaihteli suuresti etelä-pohjois- ja lounais-koillissuunnissa sekä ilmasto- ja maaperäolosuhteiden että tilakoon suhteen. Viljelyyn sopivaa maata oli kaikkiaan noin 9 % Suomen pinta-alasta. Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta. Siellä sääolot ja heikompi maan laatu rajoittivat viljelyä. Viipuri lääni oli sikäli erikoisessa asemassa, että liitettäessä ns. Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan talonpojille jaettiin noin miljoona hehtaaria uutta maata. Tuloksena oli runsaasti pientiloja, ja hyvin tasainen tilakoko, kartanoita alueella oli vähän. Toisaalta kaskiviljelyn päättyminen loi alueelle suuren niin sanotun loisväestön. Keskimääräinen tilakoko Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 10–25 ha, ja sitä edusti pääosa Pohjanmaan maatiloista. Kuten Viipurin läänissäkin, Pohjanlahden itäisen rannikkoalueen maatilat olivat pinta-alaltaan poikkeuksellisen saman suuruisia, mutta kookkaampia kuin Itä-Suomessa.^[39]

Maatalouspolitiikka muuttui 1800-luvun aikana, sen alkuvuosikymmenien muun muassa tullisäädösten avulla suojatusta agraarimerkantilismista vapaata markkinataloutta kohti. 1800-luvun lopulta lähtien maatalouden kannattavuus oli täysin riippuvainen kotimaisista ja ulkomaisista markkinoista. Valtiovalta ei suojannut maataloutta tulleilla eikä maksanut viljelijöille hintatukea. Markkinavaikutusten yleispiirre oli, että suomalaisen viljan viljelyn asema heikkeni ja karjatalouden asema vahvistui. Maahan tuotiin emämaasta tullivapaasti viljaa, ja myös Saksasta tuodun halvan viljan osuus oli suuri. Lopulta 1910-luvulla ulkomaisen leipäviljan osuus oli 99 % maan tarpeesta, ja maatalousvaltaisessa suuriruhtinaskunnassa jopa maanviljelijätkin ostivat leipäviljaa. Suomi oli siis hyvin riippuvainen vieraasta viljasta, mutta toisaalta suuntaus mahdollisti siirtymisen hyvin kannattavaan voin tuotantoon. Voilla oli laajat ja tuotteliaat markkinat sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Suuriruhtinaskunnasta vietiin voita 1860-luvulla kolme miljoonaa kiloa ja 1880-luvulla kuusi miljoonaa kiloa. Tuolloin voi oli puutavaran jälkeen tärkein vientituote. Voin tuotannon edellytyksenä oli voimakas meijeritekniikan ja -verkoston kehittäminen, ja siten 1890-luvulla maassa oli jo 850 separaattoreilla varustettua meijeriä.^[40]

[muokkaa] Suomalainen markkinatalous

Viimeistään 1800-luvulla suomalaisten talouselämä kiinnittyi tiiviisti kansainväliseen talouteen ja markkinoihin. 1900-luvun alussa ulkomaankaupan osuus maan kansantuotteesta oli yli 50 %. Suomalaisilla oli hieman erikoinen asema lännen vahvasti kilpailtujen markkinoiden ja idän heikommin kilpailtujen markkinoiden välissä. Venäjällä merkittävä tekijä oli lisäksi Pietarin suurkaupungin läheisyys, ja sen suuri kulutustaso ja taloudellinen toiminta. Karjalankannaksen taloudelle Pietari oli ratkaisevassa asemassa, ja Terijoen lomakaupungissa myös turismi oli merkittävässä asemassa. Lisäksi Pietarin tarjoamien työpaikkojen vuoksi kaupunkiin muutti Kaakkois-Suomesta merkittävä määrä suomalaisia. Helsingin jälkeen suomalaisperäistä kaupunkilaisväestöä olikin eniten Pietarissa. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan väliselle kaupalle oli luonteenomaista pitemmälle jalostettujen metalli-, tekstiili- ja puuteollisuuden tuotteiden vienti Suomesta Venäjälle, ja toisaalta raaka-aineiden ja ennen kaikkea viljan runsas tuonti emämaasta suurituhtinaskuntaan. Länsi-Eurooppaan suuntautuneessa kaupassa alhaisen jalostustason omanneiden metsäteollisuustuotteiden (sahatavara, raakapuu) ja toisaalta voin viennillä oli ratkaiseva asema. Vaikka jalostamattoman puun hinta oli alhainen kaupan rahallinen arvo muodostui korkeaksi, koska sen voluumi oli hyvin suuri.^[41]

Metsäteollisuuden merkitys suomalaisten taloudelle oli tärkeä myös sen suurten kerrannaisvaikutusten vuoksi. Laajeneva puukauppa toi merkittäviä tuloja maaseudulle, metsänomistajille, metsureille ja uittotyöläisille. Saha- ja muun metsäteollisuuden bruttotulosta 38 % jäi metsänomistajille kantorahana ja 29 % metsätyömiehille palkkatulona. Lisätuloja voitiin puolestaan käyttää muun muassa laajenevan karjantuotannon kehittämiseen. Lisäksi useat paperi- ja selluloosatehtaat syntyivät sisämaahan, koskien partaille, keskelle maaseutua, jolloin niiden vaikutus lähiyhteisöön oli välitön. Metsäteollisuuden koko tuotantoketju vaikutti merkittävästi palkkatyöväestön muodostumiseen myös maaseutuoloihin.^[42]

Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi. 1800-luvun loppuun mennessä keskiverto kaupunkityöläiselle elintason nousu merkitsi siirtymistä jatkuvasta puutteesta vaatimattomaan toimeentuloon. Ammattitaitoisen (teollisuus)työntekijän elintaso kohosi selvemmin, taso oli tyydyttävä tuon ajan mitta-asteikossa. Suhteellisesti voimakkaimman elintason nousun työväestössä saavuttivat maatalouden maalaispiian tehtävistä kaupunkityöväestöön siirtyneet nuoret naiset, mutta toisaalta naisten palkkataso oli 60 prosenttia miesten palkkatasosta. Suomalaisten yleinen tulotaso oli keskitasoa Euroopassa, se oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopassa, mutta korkeampi kuin Itä-Euroopassa.^[43]

Toisaalta tulo- ja varallisuuserot eri väestöryhmien välillä kasvoivat samaan tahtiin, ne olivat suurimmillaan 1910-luvulla. Rikkaimman ja köyhimmän vähemmistön välinen ero oli päätä huimaava, mutta valtaosa suomalaisista eli rahvas, oli elintasoltaan lopulta lähellä toisiaan. Lisäksi vapaan markkinatalouden ja vapautuneen elinkeinotoiminnan kääntöpuoli, taloudelliset lamakaudet, alkoivat koetella erityisesti teollisuustyöväestöä, esimerkiksi 1890-luvulla. Talouden taantumat paljastivat työväestön elonpohjan ohuuden ja epävarmuuden; lyhytkin työttömyysjakso saattoi johtaa hyvin vaikeaan tilanteeseen. Lamakaudet toisaalta loivat ja vahvistivat kurjistumisteorioita, mutta laajassa kokonaiskuvassa suomalaisen työväestön elintaso kohosi ja elinolot parantuivat 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa.^[44]

[muokkaa] Kuljetusyhteydet ja tullit

Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti tsaarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla. Talouden merkantilistien ja liberalistien välillä oli erimielisyyttäkin siitä pitikö maassa edistää rautatieverkon vai vesireittien eli kanavien rakentamista. Vaikka kanavien haittapuolena oli jään muodostuminen talvella, molemmat kuljetusreitit kuitenkin tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Kanavaa käytti vuosina 1857–1870 noin 2 600 laivaa vuodessa. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten hyörylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille sisäjärville.

1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari-Viipuri-Kouvola-Riihimäki-Helsinki, ja Riihimäki-Tampere, Riihimäki-Hanko sekä Tampere-Turku radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere-Haapamäki-Seinäjoki(Vaasa)-Oulu ja Kouvola-Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin, sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin. Rautatieverkolla liitettiin eripuolille maata syntyneitä teollisuuslaitoksia toisiinsa ja satamiin sekä tehostettiin maataloustuotteiden kuljetusta maan sisällä ja ulkomaille. Lisäksi junaliikenne, kuten myös järvien laivaliikenne, edisti suomalaisten muuttoliikettä kaupunkeihin ja teollistuneille seuduille. Myös puunkorjuun kannattavuus syrjäseuduilla kohentui tehokkaamman kuljetusverkon avulla. Rautatiet yhdistivät ja tiivistivät Suomen suuriruhtinaskuntaa sekä sisäisesti että emämaan suhteen. Toisaalta rautatieverkon kehittäminen oli emämaan osalta tärkeää myös sotilaallisesta näkökulmasta armeijan operatiivisen liikkuvuuden parannuttua.^[45]

Suomen suuriruhtinaskunnan tullijärjestelmä ja tullisäädökset määräytyivät Venäjän tullipolitiikan mukaan. Suomesta tehtiin oma tullialueensa ja maahan perustettiin tullihallitus vuonna 1812. Toiminnan alkuvaiheen keskeinen tavoite oli purkaa suuriruhtinaskunnan riippuvuutta Ruotsista ja estää ruotsalaisten tuotteiden halpatuonti Venäjälle. 1800-luvun alkupuoliskon tullipolitiikkaa leimasivat merkantilistinen suojamuuriajattelu, mutta tilanne muuttui 1850-luvulla. Tullista tuli yksi talouspolitiikan keino suuriruhtinaskunnan kehityksen edistämisessä. Ulkomailta voitiin tuottaa alhaisin tullein raaka-aineita ja koneita Suomen kehittyvälle teollisuudelle, ja toisaalta suuriruhtinaskunnasta Venäjälle vietävien tuotteiden tulli oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopasta Venäjälle tuoduilla tuotteilla. Lisäksi Venäjä saattoi antaa suomalaisille tuotteille kiintiöitä vapaaseen tuontiin sen mukaan kuin ao. tuotteista oli emämaassa pulaa. Toisaalta vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata, mutta tämä ei haitannut suomalaisteollisuutta niin kauan kuin venäläisteollisuus oli kehittymätöntä, ja tullivapaus osin myös ohjasi suuriruhtinaskunnan teollisuuden rakennetta. Tullien vaikutus näkyi suomalaisessa maataloudessa aiemmin kuvatulla tavalla, halvan viljan vapaan tuonnin kautta. Suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun loppupuoliskon voimakkaan talouden kasvun vuoksi tullimaksut olivat maan keskushallinnon suurin ja kasvava tulonlähde, ja muun muassa siksi omasta tullihallinnosta pidettiin tiukasti kiinni.^[46]

[muokkaa] Raha

Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus- Laina ja Depositioni- Contori Suomen Suuren- Ruhtinanmaassa. Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi.

Vuonna 1859 J.V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.^[47]

Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.

[muokkaa] Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset

Jos suomalaisten vuosina 1810–1916 kokemia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia tarkastellaan 2000-luvun alun näkökulmasta, ne näyttävät vähäpätöisemmiltä kuin 1900-luvulla tapahtunut monitahoinen kehitys. Sen sijaan aikalaisnäkökulmasta katsottuna suomalaisväestö eli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mullistusten aikaa sekä aineellisesti että henkisesti. Heidän oli vain huomattavasti vaikeampi vertailla kehitystä aiempiin vuosisatoihin kuin tämän päivän suomalaisilla.

[muokkaa] Venäläistämispolitiikan kaudet

Nikolai Bobrikov, Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänen päätehtävänään oli venäläistämispolitiikan toteutus. Bobrikov murhattiin 16. kesäkuuta 1904.

[muokkaa] Yhtenäistämisen tausta

Vuosina 1899–1905 ja 1908–1917 emämaa Venäjä kohdisti Suomeen suuriruhtinaskuntaan yhtenäistämis- eli venäläistämispolitiikan, jota suomalaiset ovat kutsuneet sortokausiksi ja routavuosiksi. Aiemmat valtakunnallistamista eli integraatiota koskeneet historiantulkinnat ovat korostaneet ajanjakson taustalla panslavismia ja Venäjän suurvaltapoliittisen aseman heikentymistä. Saksan keisarikunta nousi merkittäväksi valtatekijäksi Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Saksa muodosti yhdessä Italian ja Itävalta-Unkarin kanssa valtapoliittisen kolmiliiton. Lisäksi Turkki ja Britannia etelässä sekä Japanin vahvistuminen idässä Aasiassa haastoivat Venäjän mahtia. Sotilaspoliittiset tekijät olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä Venäjän reaktioissa reuna-alueillaan. Keisarikunnan luoteisessa kulmassa Suomen suuriruhtinaskunnan merkitys pääkaupunki Pietarin etuvartiona kasvoi entisestään.^[48]

Uusimmat historiantulkinnat ovat laajentaneet kokonaiskuvaa. Niissä korostuu Venäjän sisäinen kehitys 1800-luvun alun hajanaisesta, heikon keskusjohdon omanneesta valtiosta, 1800-luvun loppupuoliskon vahvan keskusjohdon valtakunnaksi. Suomi kuten muutkin Venäjän valtaamat maat saivat oman hallinnon ja erivapauksia, koska Venäjä ei kyennyt niitä aluksi muuten hallitsemaan. Tilanne muuttui 1800-luvun aikana, ja Venäjä alkoi lopulta ottaa Suomen suuriruhtinaskunnankin haltuunsa.

Suomalaisten kohdalla myös taloudelliset tekijät olivat yhtenä syynä venäläisten halukkuuteen liittää maa kiinteämmin emämaahan. 1800-luvun puolivälistä lähtien teollinen vallankumous ja talouselämä olivat edistyneet Suomessa pitemmälle kuin Venäjällä; Viipurin takana sijainnut pohjoinen korpien ja järvien maa oli muuttunut nopeasti ja ohittanut emämaan taloudellisessa kehityksessä.^[49]

[muokkaa] Valtakunnallistaminen

Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistama yhtenäistämispolitiikka alkoi tsaari Aleksanteri III:n valtakaudella. Vuonna 1890 suunniteltiin Suomen oman tullilaitoksen ja rahapolitiikan lakkauttamista, mutta venäläisen liike-elämän vastustuksesta sitä ei lopulta suoritettu. Emämaassa pelättiin jatkuvasti voimistuvan suomalaisteollisuuden vahvaa kilpailua sisämarkkinoilla. Ainoa toteutunut integraatiotoimi tuossa vaiheessa oli vuoden 1890 postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen. Lisäksi Aleksanteri III valmisteli yleisvaltakunnallisen lainsäädännön vahvistamista koko Venäjän alueella, mutta suomalaisten osalta asia hautautui ns. Bungen komiteaan.^[50]

Vuonna 1894 Venäjän keisariksi nousi tsaari Nikolai II, joka hallitsijanvakuutuksessaan vahvisti lähinnä säätyprivilegiot ja mainitsi suomalaiset vain asukkaina, ei kansakuntana tai kansana. Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Ennen virkaansa astumista hän selvitti maan tilaa hallitsijan näkökulmasta, ja totesi tilanteen Venäjän valta- ja sotilaspolitiikan kannalta huonoksi. Bobrikov laati Suomessa tarvittavista muutoksista luettelon, joka jälkikäteen sai suuren venäläistämisohjelman nimen. Keskeisin tavoite oli, suurvalta- ja sotilaspoliittisen tilanteen mukaisesti, liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan, ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Sotilastaktinen ja asetekninen kehitys sekä kiihtyvä varustelukilpa loi suurvaltoihin modernit massa-armeijat, joiden organisointi edellytti keskitettyä ylijohtoa, eikä reuna-alueiden pienet, erilliset joukot sopineet enää tähän järjestelmään. Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vaikutti tältä osin voimakkaasti Bobrikovin toimiin Suomessa.^[51]

Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi, ukaasien ja manifestien sijaan, venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri maassa. Lisäksi suunniteltiin taas suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin. Nykyisen historiantulkinnan mukaan yhtenäistämistavoitteissa ei lopulta ollut kyse suomalaisten etnisestä tai kulttuurisesta venäläistämisestä, vaan pääasiassa suuriruhtinaskunnan tiukemmasta sotilaallisesta ja hallinnollisesta kontrollista.^[52]

[muokkaa] Ensimmäinen venäläistämiskausi

Ensimmäinen venäläistämiskausi alkoi vuonna 1899, kun Nikolai II antoi suomalaisille helmikuun manifestin. Sen taustalla ei varsinaisesti ollut Bobrikovin laatima lista toimenpiteistä, vaan lähinnä kiista suuriruhtinaskunnan armeijan liittämisestä emämaan armeijaan. Sotaministeri Kuropatkin esitti armeijan muutosta jo vuonna 1898, mutta se aiheutti vastarintaa Suomen senaatissa, ja tämän johdosta Nikolai II päätti tarkentaa asetuksia ja helpottaa Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä. Toisaalta puhtaasti suuriruhtinaskunnan sisäisten ja paikallisten säädösten ja asetusten säätämisjärjestykseen ei manifestissa puututtu. Suomalaisten aseman suhteen hankalin kohta manifestissa oli, että Nikolai II pidätti, itsevaltiuden mukaisesti, itsellään täyden päätösvallan siitä mitkä asiat olisivat yleisvaltakunnallisen ja mitkä paikallisen lainsäädännön alaisia. Itse asiassa Suomeen ulottunutta yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä oli toteutettu koko 1800-luvun ajan, kaikkiaan noin 200 sekä Venäjää että suuriruhtinaskuntaa koskevaa yhteistä lakia ja asetusta oli säädetty. Helmikuun manifestin aiheuttaman ristiriidan taustalla olikin enemmän se, että suomalaisten käsitys omasta asemastaan oli muuttunut, ja toisaalta venäläisten halu ja kyky säädellä suuriruhtinaskuntansa asioita oli lisääntynyt 1800-luvun loppuun mennessä.^[53]

Suuriruhtinaskunnan armeijan lakkautuksen lisäksi ennen vuoden 1905 käännettä Suomessa toteutui venäjän kielen aseman vahvistus virastojen virkakieleksi, rautatielaitoksen hallintouudistus, postimerkkiuudistus eli vaihto venäläisiin merkkeihin, lehdistösensuuri sekä ns. kolmikielisyys-säännös, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkien katujen nimiä merkittiin myös venäjän kielisinä. Lopulta Nikolai Bobrikov sai vuonna 1903 kolmeksi vuodeksi diktaattorin valtuudet alamaisiinsa nähden, Balttian maiden mallin mukaisesti. Kuitenkin merkittävin valtakunnallistamisen aihe, vuonna 1902 toteutettu armeijauudistus osittain raukesi suomalaisten vastustukseen. Heidät vapautettiin lopulta kokonaan asevelvollisuudesta sotilasmiljoonilla. Tsaari Nikolai II ja sotaministeri A. Kuropatkin olivat saaneet Suomen suuriruhtinaskunnan tiukempaan sotilaalliseen kontrolliin, mutta samalla menettäneet aiemmin rauhalliset alamaisensa.^[54]

[muokkaa] Roudan aika

1800-luvun lopussa Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan johtavan kerroksen väliset, siihen asti poikkeuksellisen vakaat ja rauhalliset suhteet kriisiytyivät. Lähtökohtana välien vakaudelle ja suomalaisen eliitin myötämielisyydelle tsaareja kohtaan oli ollut se, että vuonna 1809 he olivat saaneet johdettavakseen oman hallintokokonaisuuden, suuriruhtinaskunnan. Tämä poikkesi sekä Ruotsin valtakaudesta että esimerkiksi kapinallisesta Puolasta, jonka valtaeliitti päinvastoin oli menettänyt asemansa Venäjän vallattua maan. Venäjän puolelta suurvaltapoliittisesti vähämerkityksellisempi suomalaisalue "unohtui" ja jäi vaille suurta huomiota. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnon ja säätyjen valtapoliittinen asema vahvistui 1800-luvun kuluessa niin maan sisäisten kuin myös emämaan toimenpiteiden vaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen, 1800-luvun puoliväliin asti ulottunut ”hiljaisuuden ja huomaamattomuuden” aika muuttui 1850-luvulta lähtien. Tuolloin voimistunut positiivinen teollinen ja taloudelinen kehitys, Aleksanteri II valtakauden luoma vapauden ilmapiiri sekä niitä tukenut liberalistinen ja nationalistinen ajattelu lisäsivät suuriruhtinaskunnan valtapoliittista painoarvoa ja kohottivat suomalaisten omanarvontuntoa. Venäjän tsaarien lakeihin sitoutumaton, ukaaseihin ja manifesteihin sekä suosikkijärjestelmään perustunut, ja lukumäärältään vähäiseen virkamiehistöön nojannut hallintotapa antoi tilaa suomalaisten omalle aktiivisuudelle asioiden hoidossa ja etujen hankinnassa. Tämä korostui tsaari Aleksanteri III valtakauden alussa, jolloin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja säädyt saivat lakien esitysoikeuden.

Suomen entinen emämaa Ruotsi vaikutti kehitykseen sikäli, että Venäjän tsaarit tukivat suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, nousua, koska se vähensi Suomen henkistä riippuvuutta Ruotsista. Fennomaaneja suosittiin muun muassa hallintovirkojen täytössä entisten ruotsalaismielisten hallintomiesten sijaan. Fennomaaneista ei kuitenkaan tullut vain Pietarin hallintokoneiston jatketta suuriruhtinaskunnassa, vaan Suomen yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehityshistoriaan perustuen he kääntyivät etsimään tukea maan sisältä, nousevien säätyjen, talonpoikien ja porvariston joukosta, ja alkoivat korostaa entistä voimakkaammin suomalaisnationalistista näkökulmaa. Samaa ajattelua tukivat suomalaisuutta ja ruotsalaisperintöä sen taustalla korostaneet svekomaanit. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa olikin vallalla ajattelu, jonka mukaan se oli ”valtio”. Fennomaanien mielestä tämä oli seurausta suomalaisten "kansallishengen" heräämisestä Venäjän suojeluksessa. Svekomaanit korostivat valtioliittoa, joka heidän mielestään oli tehty Porvoossa vuonna 1809. Tähän suomalaisten, ja myös Venäjän aiemman johdon, luomaan rakenteeseen Venäjän keisarikunnan uusi, voimakas pyrkimys saada maalle tiivimpi valtiorakenne sitten törmäsi. Ristiriita oli sikäli poikkeuksellisen tunnepitoinen, että suomalaisten kokema uusi asema ei perustunut juridiikkaan eli uusiin virallisiin sopimuksiin tai uuteen lainsäädäntöön, vaan ajan myötä vakiintuneisiin hallintokäytäntöihin, niin sanottuun ”maan tapaan”. Lisäksi puhjenneen valtataistelun kierre voimisti tunteita molemminpuolin konfliktin aikana.^[55]

Tältä pohjalta suomalaisvirkamiehistön ja muun valtaa pitäneen väestön reaktio helmikuun manifestia vastaan oli katkera ja voimakas. Heitä loukkasi ennen kaikkea se, ettei suomalaisten kanssa ollut ennakkoon neuvoteltu asetuksista, ja manifestin katsottiin rikkovan vakavasti koko hallintojärjestelmää vastaan. Suomalaisten näkemyksen mukaan heiltä riistettiin manifestilla lainsäädäntövaltaa, mutta sitä he eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan olleet lakien pohjalta edes saaneet. Lisäksi suomalaiset pelkäsivät valtakunnallisen lainsäädännön ja sen merkityksen lisääntymistä suuriruhtinaskunnassa. Nikolai II sai valapaton ja vallankaapparin maineen maassa. Suomalaisten ensireaktio oli traditionaalinen suoraan hallitsijaan vetoaminen, säätyjen johto pyrki neuvotteluihin Pietariin. Koko maan väestön kannalta merkittävin toimi oli suuriruhtinaskunnassa koottu ns. Suuri addressi noin 523 000 nime

Haku

Valikko

Osallistuminen

Työkalut

Muilla kielillä